ohjaajan sana

Välillä kun jotakin otetaan pois, muut asiat muuttuvat merkityksellisimmiksi. Näin käy esimerkiksi aistien kanssa tai meditaatiossa tai miksei myös pitkällä vaelluksella luonnossa. Duncan Macmillan ottaa esitysohjeillaan Keuhkot-näytelmässään pois jotain todella olennaisia teatteritaiteen palasia. Ja kuinka ollakaan, jäljelle jäävä saa korostetun merkityksen.

​

Monia näistä asioista pitää niin itsestään selvinä, että ne tuntuvat aluksi teatterintekijälle kuin menetyksenä. Mitä katsoja katsoo kun paikkaa ei tehdä näyttämölle? Kuinka siirrytään ajassa ja paikassa? Miten pitää katsojan mielenkiinto yllä, kun näyttämökuva on koko ajan tyhjä, näyttämöllä on vain yksi valotilanne, kaksi näyttelijää ja ei ääntä värittämässä todellisuutta? Kaikki nämä huolet ovat kuitenkin turhia. Ei vähiten siksi, että Macmillanin Keuhkot on loistavaa kirjallisuutta ja suomentaja Juha Jokela on tämän maan paras kirjoittaja tekemään luontevaa nykykieltä näyttämölle. Kun heidän äänensä korostuu, me olemme näyttämöllä yllättäen aivan turvassa. Toinen asia, joka tällaisen esityksen mahdollistaa, on näyttelijöiden uskomaton ammattitaito.

​

Katsomosta käsin voi olla vaikea ymmärtää, kuinka monta lautasta näyttelijä pitää ilmassa tehdessään ns. normaalia näytelmää: mistä juosta verhoissa, miten tehdä vaatevaihto, missä tarkalleen seisoa, että osuu valoon, naamassa on meikkiä ja hikeä, irtoviiksen liima irtoaa ja poskimikkiin ei missään nimessä saa edes hipaista. Ja sen jälkeen alkaa vasta se työ, johon on saanut koulutuksen.

​

Kun tämän kaiken ottaa pois ja jäljelle jää nykykieleen sopiva älykäs teksti ja vastanäyttelijä, on häkellyttävää mihin ammattilainen pystyy kun hän saa kerrankin siihen tarpeeksi tilaa. Näyttämölle jää pökeryttävää kirjallisuutta ja vähintään yhtä uskomatonta näyttelijän taidetta.
Ette voi aavistaa miten hyvää.